Hae
New chapter by Nina

Chapter Seventeen

Luku 17: Mitä minulle kuuluu?

Aika on mennyt eteenpäin aivan järkyttävää vauhtia ja silmäni olivat pudota päästäni aamulla, kun kalenterini kertoi kuun vaihtuneen joulukuuksi. Minne marraskuu viuhahti? Entä lokakuu? Viime viikolla jätin blogin viikon rutiineistani pois tarkoituksella, sillä huomasin vieneeni itseni henkisesti äärirajoille. Yritin liikaa ja elämä tuntui hetkellisesti pelkältä suorittamiselta. Yritin loistaa kuudessatoista asiassa samanaikaisesti. Itkin paljon, mikä on itselleni epätyypillistä. Omat hälytyskelloni alkoivat soida ja ymmärsin, että jostain on karsittava.

Tahti kiristyy ja missikilpailun finaaliin on aikaa alle viikko. Kalenterini on aivan täynnä ja toimin vain kalenterini mukaan kuin ohjelmoitu robotti. Teen aina parhaani mielialastani riippumatta. En kuitenkaan näytä mielelläni tunteitani ja erityisesti niitä surullisia fiiliksiä julkisesti, sillä osa ihmisistä nauttii aidosti muiden maahan tallomisesta. – Ilmeisesti mainio keino pönkittää omaa itsetuntoaan. Kaikki kai meistä näyttävät sosiaalisessa mediassa mieluiten parhaita paloja arjestansa ja kiillotettua kuvaa itsestään. En halua kuitenkaan niin tehdä, olen yhtä lailla ihan tavallinen ihminen muiden joukossa. Vastikään olin otsikoissa, kuinka sain pöpön ravintolasta ja ripuloin treffiseuralaiseni mieliksi koko illan. Se on elämää.

Joka tapauksessa, huomasin padonneeni tähän päivään mennessä suhteellisen kovaksi kovettuneen kuoreni alle hirveän määrän tunteita. Ne patoutuivat nopeasti isoksi möykyksi, mitä jouduin raahata mukanani kuin palloa nilkassa. Eräänä päivänä uusi tuttavuuteni, jota kutsun nopeasta tahdista huolimatta poikaystäväkseni, kuvasi minusta lyhyen videon (hän on ammatikseen valokuvaaja) ja huomautti, että en tehnyt parastani ja toistin samoja liikkeitä liikaa. Purin hammasta ja kiitin kehitysehdotuksista, mutta myöhemmin purskahdin itkuun ja käperryin illalla räkä poskella hänen kainaloonsa. Se oli toisaalta käännekohta, kerrankin sain olla hetken ihan vain siinä omana itsenäni ja joku pyyhkii kyyneleet sanoen, että olet maailman upein eikä todellakaan ole mitään syytä itkeskellä. Yleensä se olen minä, joka tsemppaa muita, auttaa ja kuuntelee, joten tuntui hyvältä antaa itselleen lupa käpertyä pieneksi säälittäväksi itkuiseksi nyytiksi pieneksi hetkeksi. Ei aina ole pakko olla vahva ja mieletön superstara jonka onnistumisprosentti on kaikessa 100%. Antakaa aikaa itsellenne, kuunnelkaa itseänne. Ottakaa vapaapäivä. Tässä maassa ei kuitenkaan ole mitään muuta pakko tehdä kuin maksaa veroja ja lopulta kuollakin joskus.

Koko syksy on ollut itselleni uuden oppimista ja itseni kehittämistä. Olen kasvanut järkyttävän paljon ihmisenä ja oppinut tuntemaan itseäni paremmin. Olen oppinut sanomaan myös ei ja karsimaan vähemmän tärkeitä menoja tuntematta huonoa omaatuntoa. Se on ollut helpottavaa. Tuntuu, että olen kaivanut jostain syvyyksistä kourallisen aivan uudenlaista potentiaalia ja päällimmäinen tunne on, että pystyn halutessani ihan mihin tahansa. Seuraava postaus onkin jännittävä, sillä minulla on jo kaksi postausta valmiina: Toinen skenaarioon, missä olen voittanut kilpailun ja toinen skenaarioon, missä en voittanut. Kumman julkaisen, selviää 8.12. Kävi miten kävi, niin kokemus on ollut aivan mieletön ja minulla on niin upeita juttuja tulossa ensi vuodelle. Siis olen aivan täpinöissäni! Palataan ensi viikolla!

WhatsApp Image 2018-12-02 at 09.45.33.jpeg

Chapter 17: How am I doing?

Time really flies, and I can’t believe it’s already December. Where did November go? Or October? Last week I didn’t write a blog post on purpose, simply because I was doing way too many things at the same time and I was stressed and apparently, I was testing the limits of my mental health too. I was trying too hard and tried to be the best in million things at the same time. I cried a lot too. My alarm bells started to ring, and I realised I need to slow down.

The Miss Helsinki competition is almost over, the final will be next Saturday. Crazy! My calendar is completely full, and I just live like a robot every day, going from place to another. I always do my best though, no matter how I feel that day. I don’t really show my feelings, especially the sad ones in social media as some people really enjoy pushing other people down. – Great way to grow their own self-esteem apparently. Disgusting if you ask me. Most of the people want to show only the best parts of their lives, fancy outfits, nice events, happy moments, perfect makeup. I don’t want to live like that though, I’m just a normal human being after all.  A month ago, a journalist wrote a topic of me that told how I got sick after eating dinner in a fancy restaurant and my date had to suffer when I had a diarrhea for the rest of the day. It’s just life.

Anyhow, one day I realised that I had become dammed with my own feelings. I do have a thick skin nowadays, but it’s really tiring to be cold and professional 24/7 and do your best, no matter what. One day a guy, who I call my boyfriend nowadays (despiting of the speed), took a video of me and criticized the way I was repeating same movements all the time. He is a professional photographer by the way. I was cool and said thank you for improvement suggestions. It still hurted as I couldn’t be better, so I bursted into tears later like a little baby and I just needed a hug. That felt good though as I’m usually the one who cheers others up, helps and listens. I need a shoulder sometimes, too. Remember that you don’t always need to be the strongest superstar without any feelings. Give yourself a permission to relax. Have a day off. At the end, the only things that are compulsory here is paying taxes and dying.

This whole autumn has been an amazing journey that has taught me a lot. I feel like I know myself better now, and I don’t feel bad to say no to things that I don’t have time to do. It has been a relief. I have more potential than ever and I feel like I’m capable to do anything if I decide so.  The next blog post will be quite exciting as I have two posts ready: One for the scenario where I have won the competition, and other one to scenario where I haven’t. We’ll see what happens next Saturday, I’m so excited. Whatever happens, I’ll be more than proud of myself and I know I have such an exciting year coming up. Let’s get back to it next week! Bye. x

 

-Nina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *