Hae
New chapter by Nina

Yksi suurimmista peloistani

Jo monta päivää etukäteen kurkkua kuristaa. Näen todella kummallisia unia. En niinkään painajaisia, mutta aamulla olo on todella pöllähtänyt ja epätodellinen. Eräs naurettavan arkinen asia jännittää minua siinä määrin, että joudun yhä tänäkin päivänä itkeskelemään asian vuoksi. Olen jännittänyt tämän postauksen kirjoittamista. Mutta, mikä sitten on yksi suurimmista peloistani?

Autolla ajaminen. Usein jo matkustajanakin säpsähtelen pelokkaana sivusta tulevia autoja. ”Sillä on kolmio”, kuski huomauttaa. Tiedän, mutta mistä niistä voi tietää. Seuraan liikennettä levottomasti ja kuiskuttelen ”varo” ohjeita. Tiedän sen ärsyttävän varmasti todella monia, enkä tee sitä todellakaan tahallani. Olen kuitenkin oppinut tästä tavasta omasta mielestäni jo pois suhteellisen hyvin. Tunnen oloni silti edelleen turvattomaksi, oli edessäni sitten maailmanluokan airbag tai ympärilläni teräksestä valettu turvavyö. Tai haarniska. Ihan sama.

Muistan, että pelkäsin jo lapsena huvipuiston törmäilyautoja. Miksi joku haluaisi tieten tahtoen ajaa toista ihmistä päin? Nykyään törmäilyautoissa ei taida saada enää törmäillä, mutta toista oli vielä esimerkiksi 90-luvulla. En ymmärrä koko härvelin olemassaolon päälle tosin vieläkään. Autokoulu oli itseltäni todella iso harppaus ja olen kovin ylpeä sen suorittamisesta, vaikka ajotunnit puskivat joka kerta kylmän hien otsalle. Pääsin inssin ensimmäisellä kerralla läpi ja muistan iloinneeni kovasti, isä lainasi heti autoa lainaan.

Kuva: @grphy

Elettiin vuotta 2011 ja olin 18-vuotias ylpeä ajokortin omistaja. Sain lainata jälleen isäni urheiluautoa ja kävin kurkkaamassa Vihdissä sijaitsevaa liukkaan kelin rataa, otin itseäni vuotta nuoremman pikkuveljeni mukaan henkiseksi tueksi etupenkille. Ajelimme kotiin illan hämärtyessä, nopeusrajoitus oli 120km/h. Muistan, että tie oli kuiva, näköesteitä ei ollut, liikennekin oli suhteellisen rauhallinen. Se mitä seuraavaksi tapahtui täysin yllättäen, jätti minuun jäljen mikä tuskin koskaan poistuu täysin verkkokalvoiltani: Liikenteenjakajan yli täyttä vauhtia ajokaistalleni loikkaava täysikasvuinen uroshirvi. En ollut koskaan nähnyt hirveä tosielämässä ja voin sanoa, että en ole niin isoa eläintä Suomessa nähnyt koskaan. En ollut uskoa silmiäni joten googletin kotona hirven kokoa ja kyllä, uroshirven pituus voi olla kolme metriä ja paino peräti 600kg.

En edes tarkkaan muista mitä seuraavaksi tapahtui, painoin jarrun pohjaan ja koukkasin ojan kautta. Muistan joskus kuulleeni neuvon, että hirvi ohitetaan aina takapuolelta, mutta kun kolme metriä pitkä lihajötkäle viipottaa aivan liian lähellä auton konepeltiä, niin aivot tekevät juuri niin kuin sillä nanosekunnilla parhaaksi näkevät. Hirvi katosi, en edes tiedä mihin suuntaan, en nähnyt siitä vilaustakaan. Auton takaa metsään varmaan? Pidän tätä edelleen silkkana ihmeenä: Autoon ei tullut jälkeäkään, mutta tämän sekunnin kestäneen välikohtauksen seurauksena en uskalla ajaa autoa enää hämärillä maanteillä, varsinkaan yksin.

Aika on tehnyt tehtävänsä ja ajan edelleen autoa. Pelkään edelleen, pelkään varmaan aina, varsinkin jos sivusta porhaltaa eteeni mitä vain: ihminen, pyörä, eläin, pallo, muovipussi. You name it. Syksyn pimetessä haluankin kehottaa ihan jokaista ostamaan heijastimen. Se on niin paljon tärkeämpi asia kun kukaan osaisi koskaan edes ajatella. Olisipa kohtaamani hirvikin saanut oman heijastimen. Ajakaa varovasti!

Rakkaudella, Nina

WANTED: Ilmaista työvoimaa

Ihanaa sunnuntaita rakkaat lukijat! Viime aikoina kaupalliset yhteistyöt ovat olleet paljon puhuttu aihe sosiaalisessa mediassa ja vaikuttajat ovat puhuneet paljon kirjoittamattomista pelisäännöistä. Julkisuuden myötä eri tahot ovat ilmaisseet kiinnostusta käyttää kasvojani erilaisissa projekteissa pitkin vuotta ja se on tietysti ennen kaikkea imartelevaa. Mutta millä hinnalla?

Kuva: @grphy

Välillä tuntuu, että vaikuttajia viedään tänä päivänä kuin hölmöjä pässejä narussa ja arvostus heidän aikaa, työpanosta ja vaivannäköä kohtaan on täysi nolla. Tyhmähän ei tietenkään ole se joka tarjoaa, sosiaalinen media on äärettömän tehokas ja edullinen alusta mainostamiseen ja monet sen ovat hoksanneetkin. Eniten näissä minua ärsyttää se, että jokaisen työn/yhteistyön/projektin ottaa vastaan kuitenkin joku, jolle ilmaisen työn tekeminen on ihan ok. Millä he maksavat laskunsa? Seuraavaksi mainitsen muutaman mieleeni jääneen esimerkin:

Esimerkki 1: Sain kyselyn, voisinko esiintyä tunnetun urheilu maajoukkueen mainosvideolla. Tottahan toki, ajatuksen tasolla tämä kuulosti hyvältä, mutta palkkiosta ei puhuttu lainkaan. Seuraavassa sähköpostissa tulikin sitten ilmi, että saisin kokonaisesta kuvauspäivästä palkaksi lipun heidän omaan peliin. En edes seuraa urheilua. Perustelin kantani kattavasti ja kieltäydyin kohteliaasti mahdollisuudesta. Tämmöinen kuvauspäivä on minulle kuitenkin kuin mikä tahansa työpäivä. Ruokakaupassakin täytyisi käydä.

Esimerkki 2: Jälleen kysely kilahti tällä kertaa Instagramin viestiboksiin. Tällä kertaa etsittiin kauniita naisia uuteen musiikkivideoon. Palkkioksi tästä kuvauspäivästä saisi hyvän mielen ja kivan kokemuksen. Harmi että hymyllä ei makseta vuokraa, vaikka satasen alennuksen kauniilla hymyllä sainkin. Vuokranantajani sattuu olemaan super mukava Seppo. Kiitos Seppo! On myös yllättävää, miten jotkut yritykset pyytävät näyttelemään videolle, mutta ilmoittavat budjetin olevan 0. Jos aiot tehdä (omien sanojesi mukaisesti menestyneelle yritykselle) mainosvideon, sinulla nyt vain täytyy olla jonkinnäköinen budjetti. Se on fakta.

Esimerkki 3: Tämä esimerkki ei koske yhtä tiettyä yritystä, mutta seuraavanlaisia ”tarjouksia” löytyy viestiboksistani viikoittain. Se kuuluu kutakuinkin näin: ”Hei! Löysimme profiilisi ja se vaikuttaa upealta. Sopisit erinomaisesti mahtavaan tiimiimme. Tarjoamme sinulle -15% vapaavalintaisesta tuotteesta verkkokaupastamme. Tätä vastaan tahtoisimme yhden kuvan (kyllä, kuvassa esiintyisi se omilla rahoillani ostama tuote) ja kaksi mainosta tarinoihisi. Jos sinulla on kysyttävää, vastaamme mielellämme”. Tuijotan epäuskoisesti valkoista seinää. Kyllä, minulla todellakin olisi vähän kysyttävää. Millä tavalla tämmöinen diili on millään tavalla reilu? Onneksi mainitsemani esimerkki on sieltä altaan syvästä päästä napattu yksilö. Kannattaa aina muistaa oma arvo ihan kaikessa, sillä ihmiset ovat todella usein hyvinkin härskejä.

Pakko mainita, että minulla on lukuisia yhteistöitä, missä saan palveluita mainostamista vastaan ja nämä ovat asia erikseen ja olen jokaisesta yhteistyökumppanistani todella kiitollinen. Olen vuodessa säästänyt varmasti jo lähes kymppitonnin sillä, että ripset/kynnet/hiukset/rusketus/osittain myös hampaat/treenit yms. on tarjottu yhteistyönä. Raha ei näissä vaihda siis omistajaa. Täytynee vielä mainita, että vaikka mainitsinkin alussa vuokran, laskut ja ruuan tekstissä niin en missään nimessä joutuisi nälässä sillan alle asumaan, vaikka en tekisi lainkaan tällaisia kaupallisia yhteistöitä. Sen takia käyn palkkatöissä. Kaikki sosiaalisesta mediasta saamani tulo on extraa, stressitöntä, kivaa ja vapaaehtoista. Ja olen tyytyväinen juuri näin.

Rakkaudella, Nina

Kuva: @grphy