Hae
New chapter by Nina

Kun koira saa uuden mahdollisuuden

Kerroin tällä viikolla Instagramissani, kuinka vanhempi koirani Lila on ollut nyt Suomessa kolme vuotta! Aika rientää ihan älytöntä vauhtia. Seuraajiani kiinnosti erityisesti, että minkälainen on adoptioprosessi ja kuinka rescue-koiria voi pelastaa? Kerron kaiken teille tässä postauksessa.

Kolme vuotta on pitänyt sisällään kyllä kaikenlaisia muutoksia. Lila on asunut Kauniaisissa, Porissa, äidilläni hoidossa Espoossa puoli vuotta, kun asuin itse Lontoossa ja nyt asumme poikaystäväni kanssa Espoossa uudessa asunnossa kerrostalon 6.kerroksessa. Yhteinen matkamme Lilan kanssa ei todellakaan ole ollut sieltä helpoimmasta päästä, mutta en ole katunut koiran adoptoimista päivääkään. Mistä kaikki sitten alkoi?

Kelataanpa vuoteen 2016. Oli muistaakseni helmikuu, kun kiinnostuin toiminnasta ja näin Facebookin etusivulla kuvia tarhalla olevista koirista. Eläinrakkaana ihmisenä tulin tietysti surulliseksi faktasta, että eläimiä hylätään. – Itselleni on itsestään selvää, että lemmikit ovat perheenjäseniä ja ne kulkevat rinnalla elämänsä loppuun asti. Tiedostin myös, että en voi pelastaa kaikkia. Mutta voisin kuitenkin ehkä muuttaa yhden koiran elämän. Kyselin uteliaisuuttani yhteyshenkilöltä vähän prosessista ja yhtäkkiä olinkin varannut itselleni kaltereiden takana lymyilevän ketulta näyttävän podenco-tytön! Muistan, että varasin koiran ensin ja kysyin vasta sitten entisen poikaystäväni mielipidettä… Dogs before dudes, vai miten se meni.

Ihmisiä kiinnosti kovasti, että mitä tämmöinen lysti sitten kustantaa? On virheellinen luulo, että joku ihminen yrittäisi tehdä tällä toiminnalla rahaa koirapoloisten kustannuksella. Maksuja tuli jonkin verran, yhteensä noin 400 euroa, mutta maksuun sisältyi kaikki tarvittava, jotta koira voi matkustaa Suomeen: lunastus tarhalta, sterilisaatio, rokotukset, madotukset, mikrosirut, verikokeet, eläinlääkärin tarkastus, traces-paperi maahantuontia varten, sekä tietysti lentolippu. Painotan tässä vaiheessa, että adoptiota harkitessa on ehdottoman tärkeää, että koira tulee vastuullisen järjestön kautta. Maailmalla liikkuu kuitenkin jos jonkinnäköistä hullua ja on varmasti ihmisiä, jotka ovat rahankiilto silmissä valmiita hämärään toimintaan.

Kun maksut oli hoidettu, niin alkoi odotus. Olin aivan innoissani ja ostelin leluja ja tarvikkeita kuin olisin odottamassa ihmislasta! Ehkä tuolloin minusta kuoriutui se todellinen crazy dog lady! Ihan mutkaton odotusaika ei kuitenkaan ollut, sillä Lila kerkesi jo karata hoitopaikastaan kiipeämällä kolmemetrisen aidan yli ja seikkailla lähes viikon omilla teillään, kunnes se saatiin kiinni. Hän ei ollut ihan varma selkeästi tästä muutostaan ja näki parhaaksi kadota kuin tuhka tuuleen. Oli todellinen ihme, että tuo ryökäle kerkesi lopulta lennollensa. En voi kun esittää nöyrimmät kiitokset Espanjan pään yhteyshenkilölle, joka etsi koiraa yötä päivää ja etsi Lilan käsiinsä.

Koitti huhtikuu ja odottelin koiraa lentokentällä. Samalla lennolla tuli muutama muukin koira ja odottelimme porukalla odotusaulassa. Jännitti muuten ihan järkyttävän paljon! Olin nähnyt paljon kuvia Lilasta, mutta tuntui silti niin epätodellista nähdä tämä arka orpolainen siellä lentokopan perällä. Kaikki muut koirat luovutettiin hihnoissa omistajille, mutta me saimme avata lentokopan vasta kotona. Lila oli niin arka. Olin valmistautunut elämäni yhteen vaativampaan tehtävään. Muistan lähetelleeni yhteyshenkilölle viestejä, että mitä teen, kun koira ei anna koskea, juoksee piiloon, ei syö, tärisee ja nukkui vuorokauden putkeen. Kaikki tuntuu nyt vuosien jälkeen todella kaukaiselta, kun Lila tätä kirjoittaessa kuorsaa vieressäni tyypillisesti mytyssä jalat suussa. Minusta tuli nopeasti tämän koiran elämän tärkein henkilö. – Se oli ihana tunne. Side vahvistui vähitellen ja jossain vaiheessa huomasin, että tämä utelias pikku kelmi seuraa minua kaikkialle ja luottaa minuun. Ja niin meistä tuli erottamaton parivaljakko.

Tässä meidän tarinamme pähkinänkuoressa. Vastaan enemmän kuin mielelläni adoptioprosessia koskeviin kysymyksiin ja mietteisiin. Minusta kaikki ansaitsevat uuden mahdollisuuden, oli kyse sitten hylätystä koirasta tai ihmisestä. Uskon karmaan ja hyvään energiaan ja jos voin tehdä jotain, pientäkin, muuttaakseni yhden luontokappaleen elämän, niin sen teen. Ja sen tein. Ihanaa sunnuntaita kaikille!

Nina

Nina paljastaa: Huonoimmat tapani

Apua! Kävin blogin idealistaani läpi ja päätin, että nyt paljastan lukijoille huonoimmat tapani. – Minäkään en yllättäen ole täydellinen. Pyrin olemaan ihan jo tittelini puolesta esimerkillinen, täsmällinen ja huoliteltu, mutta voi juku kyllähän noita huonoja tapoja löytyy. Bon appétit!

Kun noin hienosti kerran lainasin huudahdusta ranskan kielestä, niin aloitetaan keittiöstä. Olen aivan surkea kokki ja keittiöni näyttää usein samalta, kun Ikean lastenhoitohuoneen leikkikeittiössä. Roiskeita pitkin tasoja, lautasia siellä täällä… Mitä ruuanlaittotaitoihin tulee, niin tyydyn kaikista mieluiten makaroni-jauheliha-sörsseliin. Yritin kerran nykyisen parisuhteen alkuaikoina yllättää poikaystäväni itse tehdyillä herkullisilla ruisburgereilla, mutta lopputulos oli asunto täynnä savua ja paniikinomainen soitto äidille! – Sulhaskandidaatti heilutteli tällä välin pyyhettä palovaroittimen alapuolella. Olen vähän nolo. Next.

Olen hirveän epäjärjestelmällinen. En toki kaikissa asioissa, esimerkiksi tiedän tasan tarkkaan kylpyhuoneessa mistä mikäkin purkki löytyy. Vaatteet nakkelen kuitenkin kotona valitettavasti sohville, tuolin selkänojille, ovien päälle, joskus jopa lattialle kovan kiireen sattuessa kohdalle. Vieraiden saapuessa muuntaudunkin sekunnin murto-osassa Tasmanian tuholaiseksi ja pyörremyrskyn lailla kaikki ylimääräinen lentää vaatehuoneeseen piiloon. – Ja kas, koti näyttää jälleen siistiltä! (Saa käyttää)

Ainutlaatuinen sähläri olemukseni heijastuu myös arjessani liian vahvasti: Jätän asiat aina viime tippaan! Kun olin vielä koulussa, niin oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että luin kokeisiin edellisenä iltana ja esitelmiin valmistautuminen tapahtui 10min ennen h-hetkeä omaa vuoroa odotellessa hikipisaroiden kimmeltäessä jo otsalla. ”Miksi teen näin itselleni!” kiljuin vain mielessäni, mutta pakko myöntää, että olen kyllä kaltaisekseni lurjukseksi pärjännyt yllättävän hyvin elämässä! Eikö se niin mene, että timantitkin syntyvät kovan paineen alla. Opiskelusta jos puhutaan, niin samaan hengenvetoon voin myös paljastaa, että olen yhä maailman surkein rahankäyttäjä. – Sen suhteen en ole muuttunut mihinkään opiskeluajoista.

Joka tapauksessa, kaikilla kai meillä on omat huonot tapamme, mikä on enemmän kuin inhimillistä ja kuulisin itsekin mielelläni etenkin julkisuuden henkilöiltä muutakin kuin mediaseksikkäitä juttuja viikosta toiseen. Halusin tämän postauksen kautta tuoda muutamat omat ei-niin-siistit tapani esille muistuttaakseni, että kukaan ei ole täydellinen. – Minäkään.

Nina

Kuva: Juho Tirkkonen