Hae
New chapter by Nina

Yksi suurimmista peloistani

Jo monta päivää etukäteen kurkkua kuristaa. Näen todella kummallisia unia. En niinkään painajaisia, mutta aamulla olo on todella pöllähtänyt ja epätodellinen. Eräs naurettavan arkinen asia jännittää minua siinä määrin, että joudun yhä tänäkin päivänä itkeskelemään asian vuoksi. Olen jännittänyt tämän postauksen kirjoittamista. Mutta, mikä sitten on yksi suurimmista peloistani?

Autolla ajaminen. Usein jo matkustajanakin säpsähtelen pelokkaana sivusta tulevia autoja. ”Sillä on kolmio”, kuski huomauttaa. Tiedän, mutta mistä niistä voi tietää. Seuraan liikennettä levottomasti ja kuiskuttelen ”varo” ohjeita. Tiedän sen ärsyttävän varmasti todella monia, enkä tee sitä todellakaan tahallani. Olen kuitenkin oppinut tästä tavasta omasta mielestäni jo pois suhteellisen hyvin. Tunnen oloni silti edelleen turvattomaksi, oli edessäni sitten maailmanluokan airbag tai ympärilläni teräksestä valettu turvavyö. Tai haarniska. Ihan sama.

Muistan, että pelkäsin jo lapsena huvipuiston törmäilyautoja. Miksi joku haluaisi tieten tahtoen ajaa toista ihmistä päin? Nykyään törmäilyautoissa ei taida saada enää törmäillä, mutta toista oli vielä esimerkiksi 90-luvulla. En ymmärrä koko härvelin olemassaolon päälle tosin vieläkään. Autokoulu oli itseltäni todella iso harppaus ja olen kovin ylpeä sen suorittamisesta, vaikka ajotunnit puskivat joka kerta kylmän hien otsalle. Pääsin inssin ensimmäisellä kerralla läpi ja muistan iloinneeni kovasti, isä lainasi heti autoa lainaan.

Kuva: @grphy

Elettiin vuotta 2011 ja olin 18-vuotias ylpeä ajokortin omistaja. Sain lainata jälleen isäni urheiluautoa ja kävin kurkkaamassa Vihdissä sijaitsevaa liukkaan kelin rataa, otin itseäni vuotta nuoremman pikkuveljeni mukaan henkiseksi tueksi etupenkille. Ajelimme kotiin illan hämärtyessä, nopeusrajoitus oli 120km/h. Muistan, että tie oli kuiva, näköesteitä ei ollut, liikennekin oli suhteellisen rauhallinen. Se mitä seuraavaksi tapahtui täysin yllättäen, jätti minuun jäljen mikä tuskin koskaan poistuu täysin verkkokalvoiltani: Liikenteenjakajan yli täyttä vauhtia ajokaistalleni loikkaava täysikasvuinen uroshirvi. En ollut koskaan nähnyt hirveä tosielämässä ja voin sanoa, että en ole niin isoa eläintä Suomessa nähnyt koskaan. En ollut uskoa silmiäni joten googletin kotona hirven kokoa ja kyllä, uroshirven pituus voi olla kolme metriä ja paino peräti 600kg.

En edes tarkkaan muista mitä seuraavaksi tapahtui, painoin jarrun pohjaan ja koukkasin ojan kautta. Muistan joskus kuulleeni neuvon, että hirvi ohitetaan aina takapuolelta, mutta kun kolme metriä pitkä lihajötkäle viipottaa aivan liian lähellä auton konepeltiä, niin aivot tekevät juuri niin kuin sillä nanosekunnilla parhaaksi näkevät. Hirvi katosi, en edes tiedä mihin suuntaan, en nähnyt siitä vilaustakaan. Auton takaa metsään varmaan? Pidän tätä edelleen silkkana ihmeenä: Autoon ei tullut jälkeäkään, mutta tämän sekunnin kestäneen välikohtauksen seurauksena en uskalla ajaa autoa enää hämärillä maanteillä, varsinkaan yksin.

Aika on tehnyt tehtävänsä ja ajan edelleen autoa. Pelkään edelleen, pelkään varmaan aina, varsinkin jos sivusta porhaltaa eteeni mitä vain: ihminen, pyörä, eläin, pallo, muovipussi. You name it. Syksyn pimetessä haluankin kehottaa ihan jokaista ostamaan heijastimen. Se on niin paljon tärkeämpi asia kun kukaan osaisi koskaan edes ajatella. Olisipa kohtaamani hirvikin saanut oman heijastimen. Ajakaa varovasti!

Rakkaudella, Nina