Hae
New chapter by Nina

Antamisen ilo

Puhuin aiemmin tällä viikolla Instagramin story-osiossa siitä, kuinka itselle pieneltä tuntuvat teot voivat ilahduttaa tuntematonta ihmistä. Hyvän mielen sain tällä kerta tuntemattomalle ihmiselle lähettämällä tälle pienen vaatepaketin, mutta arkiset pienetkin jutut voivat olla jollekin merkittäviä. Hymy, kehu, kuunteleminen ja auttaminen. Näinkin itsestäänselvistä asioista saan jo itselleni hyvän mielen.

Storytime

Aiheeseen liittyvä, yksi elämäni mieleenpainuvin muisto sijoittuu Lontoon nuhjuiselle metroasemalle. Kuljin siitä ohi päivittäin puolen vuoden ajan kulkiessani töihin. Voi juku, Lontoossa on paljon kodittomia. Olen yleensä todella skeptinen, etenkin jos koditon kieltäytyy ruuasta rahan sijasta tai vittuilee avunantajille kuten monesti Suomessa. Oli kuitenkin eräs Sloane Squaren kupeessa asustava resuinen papparainen, jota olin jo pitkään tarkkaillut. Oli syksyinen kolea ilta vuonna 2017 ja samalla viimeinen iltani siinä maassa ennen muuttoa takaisin Suomeen. Tiesin jo kuukausia, että tulisin antamaan kaikki peittoni, tyynyni, pyyhkeeni ja vilttini hänelle. Kun päivä koitti, olinkin yhtäkkiä kauhusta kankeana. Ehkä osittain siksi, että meillä ei ollut kertakaikkiaan mitään yhteistä paitsi mahdollisesti suuri sydän. Mitä jos hän tyrmää ideani täysin tai sylkäisee naamalleni? Nyt omat hullut ajatukseni lähinnä huvittavat.

Kuva: Juho Tirkkonen

Lähestyin neljän kassini kanssa häntä ujosti kuin eksynyt karavaanari. Hän nosti katseensa pahvista kyhätyltä alustalta ja selitin soperrellen aikeeni, vastaanotto oli kuin olikin paras toivomani! Hän liikuttui kyyneliin ja jakoi kassit vieressä istuvan kaverinsa kanssa. Olin siinä tilanteessa omasta mielestäni cool kaupunkilaistyttö, mutta jo metrossa matkalla kotiin kyyneleet valuivat poskellani. Sinä päivänä opin viimeistään kohtaamaan jokaisen ihmisen ihmisenä, vastaamaan vihaan rakkaudella ja hymyllä vastoinkäymisiin. Toisaalta myöhemmin olen myös oppinut viittaamaan kintaalla ihmisille, jotka sen ansaitsevat. Sekin on vahvuus.

En kirjoita tätä tekstiäni siinä toivossa, että joku erehtyisi luulemaan minua vähintään Jeesuksesta seuraavaksi pyhimykseksi. En todellakaan. Haluan ainoastaan muistuttaa, että sitä niität mitä kylvät. Negatiiviset ihmiset ovat magneetteja negatiivisille asioille, positiiviset ihmiset positiiviselle asioille. Uskon vahvasti karmaan ja itse olenkin saanut yleensä hyvät teot takaisin ennemmin tai myöhemmin, korkojen kera. Muistetaan ollaan kivoja toisillemme.

Rakkaudella, Nina

Puhutaan rasismista

En yleensä koskaan tuo perhettäni juuri esiin somessa. Puhun heistä kyllä, mutta en kuvaa heitä. Tarkoituksenani on puhtaasti vain ja ainoastaan suojella heitä. Voin lukea itsestäni mitä hirveimpiä anonyymi-kirjoituksia tyynenä kuin myrskyn jälkeinen valtameri, mutta sydämeni särkyy palasiksi jos joku perheestäni altistuisi samalle.

Media on viime päivinä herättänyt monenlaisia värikkäitä tunteita. Rasismia aiheena on vaikea käsitellä, varsinkin etuoikeutettuna valkoisena suomalaisena, jonka kotimaan valtaväestö on valkoihoisia. On kuitenkin väärin väittää, että Suomessa ei olisi rasismia. Euroopan mittakaavassa koen Suomen itseasiassa todella rasistiseksi maaksi, tilastot kertovat samaa. Sitä eivät korulauseet, ketjuviestit tai sydämet muuta mihinkään. Rasismia on kaikkialla ja joka päivä.

Niin kuin sanoin, vitivalkoisena suomalaisena tästä on minun hankalaa puhua. Siksi annan äitini lisäksi puheenvuoron tänään pikkuveljelleni. Meillä on tosiaan sama äiti, mutta eri isät. Veljeni isä on kotoisin Etelä-Aasiasta, maa ei varsinaisesti ole tämän postauksen relevantein asia. Meillä on veljen kanssa tismalleen sama synnyinmaa, sama äidinkieli, samanlainen koulumenestys, samat lapsuuden leikit ja laulut. Mutta eri ihonväri. Minulle hän on yhtä suomalainen kuin minä, mutta onko muu Suomi samaa mieltä?

Äitini on maailman sydämellisin ihminen, kuin naapuruston oma Muumi-Mamma, joka pitää omiensa lisäksi huolta myös naapuruston lapsista. Kun sukunimi vaihtui naimisiinmenon yhteydessä Kalliosta ulkomaalaiseen nimeen, tuntui kuin äiti olisi pudonnut suoraan b-luokan kansalaiseksi. Tuttavatkin kummastelivat, osa otti etäisyyttä tai katosi kuin pieru Saharaan. Työnhaku vaikeutui välittömästi ja omaa suomalaisuuttaan ja pätevyyttään sai jatkuvasti todistella.

Kun veljeni aloitti 7-vuotiaana uuden harrastuksen, joukkuekaverin äiti totesi omalleni kylmänviileästi: ”Lapsesi täytyy olla kaksinverroin parempi kuin muut tullakseen hyväksytyksi joukkueeseen”. Mitä helvettiä? Miten tämmöistä voi sanoa kenenkään lapsesta? Kukaan ei ole rasisti syntyessään, kyllä käytösmallit opitaan vanhemmilta ja ympäristöstä. Typerät ”hauskat” lempinimet ovat myös arkipäiväisiä. Kesäleirillä äiti saikin jo ensimmäisinä päivinä itkuisen puhelun: Pikkuveli halusi pois. Ulkopaikkakuntalaiset lapset nimittelivät mm. kebabiksi, varastivat ja rikkoivat hänen tavaroitansa. Olo ei arvatenkaan ollut järin tervetullut.

Kehä kolmosen sisäpuolella monikulttuurisuus alkaa hiljalleen olemaan jo arkipäivää, mutta maalla tullaan paljon jäljessä ja vaatii varmasti vuosikymmenten työn, että muutosta tullaan edes näkemään. Konkreettisin tarina sijoittuu Lappeenrantaan, missä äiti pysähtyi automatkalla kahville veljeni ja tämän isän kanssa. Yhtäkkiä paikalle saapui suomalainen mies, joka kohdisti vihansa suoraan äitiini. Mies nosti tuolin ilmaan päänsä päälle tarkoituksenaan lyödä äitiäni. ”Neekerin nussija!”, hän karjui. Työntekijät hyssyttelivät, lähin vartija oli kuulemma tunnin ajomatkan päässä. Ei auttanut kuin nousta uhkaavasta tilanteesta ja jatkaa matkaa.

Hyssyttely onkin tämän maan kirous. Asioita painetaan villaisella ja vaietaan, katsotaan muualle. Ei haluta nähdä. Juuri tämä on ongelman ydin eikä sillä saada muutosta aikaan. Älä ole se, joka vilkuilee puhelinta hiljaa kuulokkeet päässä, kun näet seuraavan kerran syrjintää silmiesi edessä. Tarvitaan enemmän tekoja. Jos kaikki olisivat valmiita tekemään muutoksia omiin asenteisiin ja käytösmalleihin, voisivat lapsenlapsemme mahdollisesti elää suvaitsevammassa yhteiskunnassa. Itse ainakin haluan uskoa parempaan tulevaisuuteen.

 

Rakkaudella, Nina