Hae
New chapter by Nina

Puhutaan rasismista

En yleensä koskaan tuo perhettäni juuri esiin somessa. Puhun heistä kyllä, mutta en kuvaa heitä. Tarkoituksenani on puhtaasti vain ja ainoastaan suojella heitä. Voin lukea itsestäni mitä hirveimpiä anonyymi-kirjoituksia tyynenä kuin myrskyn jälkeinen valtameri, mutta sydämeni särkyy palasiksi jos joku perheestäni altistuisi samalle.

Media on viime päivinä herättänyt monenlaisia värikkäitä tunteita. Rasismia aiheena on vaikea käsitellä, varsinkin etuoikeutettuna valkoisena suomalaisena, jonka kotimaan valtaväestö on valkoihoisia. On kuitenkin väärin väittää, että Suomessa ei olisi rasismia. Euroopan mittakaavassa koen Suomen itseasiassa todella rasistiseksi maaksi, tilastot kertovat samaa. Sitä eivät korulauseet, ketjuviestit tai sydämet muuta mihinkään. Rasismia on kaikkialla ja joka päivä.

Niin kuin sanoin, vitivalkoisena suomalaisena tästä on minun hankalaa puhua. Siksi annan äitini lisäksi puheenvuoron tänään pikkuveljelleni. Meillä on tosiaan sama äiti, mutta eri isät. Veljeni isä on kotoisin Etelä-Aasiasta, maa ei varsinaisesti ole tämän postauksen relevantein asia. Meillä on veljen kanssa tismalleen sama synnyinmaa, sama äidinkieli, samanlainen koulumenestys, samat lapsuuden leikit ja laulut. Mutta eri ihonväri. Minulle hän on yhtä suomalainen kuin minä, mutta onko muu Suomi samaa mieltä?

Äitini on maailman sydämellisin ihminen, kuin naapuruston oma Muumi-Mamma, joka pitää omiensa lisäksi huolta myös naapuruston lapsista. Kun sukunimi vaihtui naimisiinmenon yhteydessä Kalliosta ulkomaalaiseen nimeen, tuntui kuin äiti olisi pudonnut suoraan b-luokan kansalaiseksi. Tuttavatkin kummastelivat, osa otti etäisyyttä tai katosi kuin pieru Saharaan. Työnhaku vaikeutui välittömästi ja omaa suomalaisuuttaan ja pätevyyttään sai jatkuvasti todistella.

Kun veljeni aloitti 7-vuotiaana uuden harrastuksen, joukkuekaverin äiti totesi omalleni kylmänviileästi: ”Lapsesi täytyy olla kaksinverroin parempi kuin muut tullakseen hyväksytyksi joukkueeseen”. Mitä helvettiä? Miten tämmöistä voi sanoa kenenkään lapsesta? Kukaan ei ole rasisti syntyessään, kyllä käytösmallit opitaan vanhemmilta ja ympäristöstä. Typerät ”hauskat” lempinimet ovat myös arkipäiväisiä. Kesäleirillä äiti saikin jo ensimmäisinä päivinä itkuisen puhelun: Pikkuveli halusi pois. Ulkopaikkakuntalaiset lapset nimittelivät mm. kebabiksi, varastivat ja rikkoivat hänen tavaroitansa. Olo ei arvatenkaan ollut järin tervetullut.

Kehä kolmosen sisäpuolella monikulttuurisuus alkaa hiljalleen olemaan jo arkipäivää, mutta maalla tullaan paljon jäljessä ja vaatii varmasti vuosikymmenten työn, että muutosta tullaan edes näkemään. Konkreettisin tarina sijoittuu Lappeenrantaan, missä äiti pysähtyi automatkalla kahville veljeni ja tämän isän kanssa. Yhtäkkiä paikalle saapui suomalainen mies, joka kohdisti vihansa suoraan äitiini. Mies nosti tuolin ilmaan päänsä päälle tarkoituksenaan lyödä äitiäni. ”Neekerin nussija!”, hän karjui. Työntekijät hyssyttelivät, lähin vartija oli kuulemma tunnin ajomatkan päässä. Ei auttanut kuin nousta uhkaavasta tilanteesta ja jatkaa matkaa.

Hyssyttely onkin tämän maan kirous. Asioita painetaan villaisella ja vaietaan, katsotaan muualle. Ei haluta nähdä. Juuri tämä on ongelman ydin eikä sillä saada muutosta aikaan. Älä ole se, joka vilkuilee puhelinta hiljaa kuulokkeet päässä, kun näet seuraavan kerran syrjintää silmiesi edessä. Tarvitaan enemmän tekoja. Jos kaikki olisivat valmiita tekemään muutoksia omiin asenteisiin ja käytösmalleihin, voisivat lapsenlapsemme mahdollisesti elää suvaitsevammassa yhteiskunnassa. Itse ainakin haluan uskoa parempaan tulevaisuuteen.

 

Rakkaudella, Nina

Meidän tarina

Lupailin Instagramin puolella, että tämän postauksen päähenkilöinä tulevat esiintymään minä ja ihminen jonka kanssa jaan kauniin yhteisen kodin ja meidän näköisen arjen: Juho! Paras ystävä, tukipilari, terapeutti, yleisnikkari, sielunkumppani ja mielestäni tietysti Suomen paras valokuvaaja… Mitä näitä nyt on.

Usein kysytty kysymys on, että mistä kaikki alkoi? No, olin muuttanut hiljattain koirieni kanssa uuteen kotiin ja keskusteluissamme kävi ilmi, että nukun lattialla kuin Mumbain orpolapsi konsanaan. Sänky minulla toki oli, mutta se edusti itseään lautakasan muodossa yksiön nurkassa. Säälittävää tai söpöä, mutta Juho tietysti riensi apuun kuin se kuuluisa satujen uljas prinssi työkalupakki kainalossa ja rakensi minulle toimivan sängyn. En tosin silloin arvannut, että hän jäisi siihen pötköttämään tyytyväisenä seuraaviksi kuukausiksi. Tai että muuttaisimme vuoden päästä yhteiseen isompaan kotiin ja rakentaisimme sängyn retaleen lisäksi yhteisen tulevaisuuden.

Meillä oli alusta asti älyttömän hauskaa! Olin kuin ihastunut tyttöversio Hessu Hoposta. Yritin tehdä häneen vaikutuksen jo tapailuvaiheessa kokkaamalla, mutta päädyimme tuulettamaan savun peitossa kärventyvää pientä yksiötäni kauhun vallassa. Juho on alusta asti nähnyt arjen kaunistelemattomat hyvät ja huonot puolet, mopannut parketteja laulellen koiran ollessa vatsataudissa ja joutui hän kerran yökkien puristamaan myös järkyttävän kipeän jättifinninkin pyllyni uumenista. Tässä vaiheessa lukijat joko huuto-oksentavat tai toteavat ”couple goals”, veikkaan ensimmäistä.

Joka tapauksessa, molempien hulvaton huumorintaju on ehdottomasti yhdistänyt meitä aina. On meillä myös paljon muutakin yhteistä, intohimomme valokuvausta kohtaan tuskin on jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ja viikonloppuisin Juho tietysti valokuvaa yökerhossa, missä minä juoksentelen tukka putkella tarjoilemassa viinapulloja pöytiin ja voimme välillä heittää ohimennen yläfemmat. Yhteiselomme on yleisesti ottaen edennyt hiljalleen luonnollisesti omalla painollaan. On helppoa jakaa arki ihmisen kanssa, jolla on samankaltaiset arvot ja tulevaisuuden suunnitelmat kuin itsellä.

Tiedättekö sen tunteen, kun voi olla täysin riisuttu toisen edessä? Enkä todellakaan tarkoita nyt fyysistä riisuutumista tai mitään pervoja fantasioita, vaikka viihdynkin kotona erinomaisesti ilman rihman kiertämää. Se, että voit olla täysin oma itsesi, näyttää tunteesi (niin hyvässä kuin pahassa), rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se on asia mitä rahalla ei saa. Ja siitä olen kiitollinen. Joka ikinen päivä.

Rakkaudella, Nina