Hae
New chapter by Nina

Kaksi korvaa ja yksi suu

Oli tuiki tavallinen keskiviikko, kun kävelin kotiin bussipysäkiltä iltavuoron jälkeen. Työvuoro oli ollut kiireinen, tuntui kuin olisin ravaamisen ja asiakaspalvelun lomassa puhunut taukoamatta tunti tolkulla. Viime aikoina työvuorot ovat olleet kovasta kiireestä huolimatta palkitsevampia kuin koskaan aiemmin. Olen saanut henkilökohtaisesti kiittelyitä, jopa halauksen. Minkä takia? – Olen kuunnellut.

Välillä tarinat palveltavien kasvojen takana ovat pysäyttäviä ja mieleenpainuvia. Joskus mietin vuolaiden kiitosten jälkeen, että ”tämähän on vain työtäni”, mutta hymyilen takaisin ja ojennan kiittäen asiakkaan ostokset kauniissa paperikassissa. Olen oma itseni, toki asiakaspalvelijan roolissa työpaikan seinien sisässä. Joka tapauksessa, ajatukseni tämän takana on seuraavanlainen: Joskus auttamiseen ei tarvita paljoa. Kuunteleminen, oma mielipide, vilpitön kehu tai yksi voimaannuttava lause. – Monikin asia voi olla ratkaiseva tekijä.

Palataan vielä tuohon alussa mainitsemaani arki-iltaan. Pyörittelin tunneskaalan lomassa kaikenlaisia ajatuksia päässäni koko kotimatkan ja kotiovelleni päästyäni sain idean, kaivoin puhelimen taskustani välittömästi. Soitin äidilleni. ”Haluaisin auttaa ihmisiä jotenkin konkreettisesti, ehkä nuoria. Tyttöjä? Voisikohan jossakin nuorten kerhossa käydä juttelemassa itsetunnosta ja ujouden selättämisestä?” Hän totesi ajatuksen olevan kultainen, mutta muistutti, että en saa kuormittaa itseäni liikaa. Vilkaisin kalenteriani ja totesin, että aika tämmöiselle ei ole nyt. Ehkä syksyllä.

Muistelin itseäni nuorempana. Muistan, kun ala-asteella koululla kävi puhumassa vaikuttaja, joka kertoi kiusaamisesta ja sen raaoista vaikutuksista. Hän kertoi, kuinka ne voivat pahimmassa tapauksessa johtaa siihen ikävimpään mahdolliseen lopputulokseen. Muistan tämän esitelmän yhä näin 16 vuotta myöhemminkin. Joskus fiksusti kerrotut tarinat jäävät muistiin loppuiäksi. Mietin, miten voisin toteuttaa tätä ideaani aluksi minimaalisessa mittakaavassa. Olen aina halunnut pikkusiskon, mutta sen sijaan minua on siunattu kolmella veljellä. Leikit kotona olivatkin aina batman-spiderman-muskettisoturit -akselilta.

Pohdin tosissani näin vaikuttajana, että haluaisin antaa esimerkiksi jollekin yksinäiselle tytölle isosisko-päivän. Anteeksi minkä? Semmoisen päivän, minkä aikana voisimme yhdessä käydä vaikka kirpputorilla stailaamassa toisemme, jäätelöllä, höpötellä tyttöjen juttuja ja tehdä tavallisia mukavia asioita. Olisin itse nuorempana ollut innoissani tämmöisestä päivästä! Mitä mieltä olette?

Aurinkoisin terveisin,

Nina

Kirkkainkin päivänsäde tarvitsee olkapään

Minulta kysytään usein, että miten jaksan aina olla niin positiivinen, hyväntuulinen, energinen ja päästä varpaisiin huoliteltu kiireisen ja välillä täyteen buukatun arjen keskellä. Miten jaksan aina antaa itsestäni 100%? Kerronpa teille salaisuuden: En jaksakaan, enkä todellakaan aina anna.

Sosiaalisessa mediassa on helppo antaa itsestään kuva huolettomana ja hyvänä tyyppinä, joka kommentoi mukavia toisten kuviin ja nappaa ensi yrittämällä uuden selfien täydellisessä valossa. Todellisuudessa kuvia on kameran rullassa 127 ja kuvan valintaan meni tunti. – Siihen sisältyi myös turhautumisen tunteita, marmattamista poikaystävälle, kiemurtelua lattialla, välipala ja pari hengähdystaukoa. No, äskeinen esimerkki oli melko kärjistetty, mutta eiköhän meillä kaikilla ole huonot päivämme. Voin tässä ja nyt myöntää kärsiväni itseasiassa melko useinkin suorittamis- ja ulkonäköpaineista.

”Hyvää kuuluu, hyvin menee”, ovat turvallisia vaihtoehtoja, kun joku kyselee kuulumisia. Se on kuin turvallinen kuori (niin kuin etanan kotilo, heh), miksi vaivata muita esimerkiksi oman työstressin takia. Mutta tähänkin voin sanoa, että vaikka 90% ajasta olenkin sosiaalisessa mediassa iloinen ja hohtavalla hammashymyllä höpöttelevä missi, niin on minullakin murheeni. – En vain ole lainkaan semmoinen ihminen, että videokuvaisin itseäni itkiessäni esimerkiksi Instagramiin. En halua jakaa kaikkea, eikä minun mielestä todellakaan tarvitsekaan. Onko tämä epäaitoa? Ei mielestäni, voin pukea itkuntäyteisen päivän Instagramin tarinaani todeten, että tänään minulla on vaikea päivä ja that’s it. Kamppailen silti samanlaisten aiheiden äärellä kuin kuka tahansa parikymppinen: parisuhde, ihmissuhteet, raha-asiat, terveys, stressi… Olen takuuvarmasti itkenyt jokaisen mainitsemani asian takia tämän vuoden aikana.

Totesinkin vastikään seuraajalleni, että minusta jokaisesta päivästä on tärkeää löytää pieniä positiivisia juttuja. – Ne puskeva ainakin itseäni eteenpäin ja niiden avulla jaksan tehdä tätä kaikkea mitä teen. Tsemppaan mielellään muita, koska ei ole parempaa kuin saada tsemppilauseita takaisinpäin tarpeen tullen. Kärsin kuukausi takaperin vaiheesta, jolloin motivaationi kaikkea kohtaan oli nolla ja se ahdisti minua joka ikinen päivä. Se on raastava tunne. Koen kuitenkin, että hyvä energia kiertää jatkuvasti kehää ja jaksan sen ajatuksen avulla nostaa muita mudasta, vaikka olisin itse kaulaani myöten samassa jamassa. Tämän takia on äärimmäisen tärkeää kerätä sellaisia ihmisiä ympärilleen, jotka inspiroivat sinua juuri niissä asioissa, mitkä ovat sinulle tärkeitä. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta ”Olet upea ja inspiroiva tyyppi” kommentti voi oikeasti pelastaa jonkun päivän. Tässä tämän päivän ajatuksiani. Ihanaa keskiviikkoa kaikille!

Nina