Hae
New chapter by Nina

Comeback

Uskokaa tai älkää. Blogi on herännyt henkiin! Olen miettinyt tässä neljän kuukauden aikana paljon elämää, omia arvojani, haaveita ja tulevaisuutta. Yritän oksentaa sivistyneesti tämän suuren sekametelisopan yhteen postaukseen. Tsemppiä kaikille lukijoille ja onnea matkaan!

Palataan vuoden 2019 loppupuolelle. Lähetin vaikuttajamedian operatiiviselle johtajalle, ihanalle ja ymmärtäväiselle Monnalle joulukuussa viestin melko jännittyneenä ja jopa alakuloisena. Viesti kuului (täysin muokkaamattomana) seuraavanlaisesti: ”Moi Monna. Juttelin jo aikanaan Even kanssa, että blogitahtia pitäisi kiristää, jotta sitä voisi kaupallistaa ja hetken se olikin 1-2 postausta/viikko. Koko juttu toi ja tuo kuitenkin enemmän stressiä kuin minkään näköistä hyötyä ja olen ajatellut hanskojen lyömistä tiskiin. Se on vaan inhottava fiilis, kun ei vaan kiinnosta tai koe että niillä teksteillä olisi merkitystä, vaikka kuinka hyviä olisivatkin. Haluan olla 100% rehellinen itselleni kuin yrittää väkisin luoda jotain, olen aika hukassa muutenkin elämässä juuri nyt.”

Vai hukassa joulukuussa?! Little did I know! Huhtikuussa sitä vasta hukassa ollaankin. Pakko muuten mainita, että Monna otti uutiseni paremmin kuin osasin edes toivoa ja ehdottikin lopettamisen sijasta taukoa. Ja se oli ehdottomasti oikea ratkaisu, sillä rakkaus kirjoittamiseen on yhä olemassa, se halusi vain hetken hengähtää. Mitä nykyhetkeen sitten tulee, niin nyt kyllä kerkeää hengähtämään oikein monien kuukausien edestä: Koronavirus vei molemmat työpaikat alta yhdessä hetkessä ja elämä on totta tosiaan erikoisempaa kuin aikoihin. Mutta ei märehditä sitä vielä ja vaivuta synkkyyteen. Mietitään mieluummin omia kuulumisiani. Mitä blogitauolla tapahtui?

Faktahan on se, että naputtelin alkuvuodesta työhakemuksia Espanjaan sormet punaisina. Halusimme kuumeisesti pois Suomesta (nyt sitä kuumetta olisi tosin tarjolla ihan kirjaimellisesti etenkin Espanjassa). Tiedättekö sen fiiliksen, kun haluaisi aloittaa uuden luvun elämässä, mutta ei ole täysin varma itsekään minkälainen se luku olisi? Joka tapauksessa, olimme Juhon kanssa täysin valmiita pakkaamaan koirat ja kamppeet valmiiksi nanosekunneissa, kunhan edes jompi kumpi meistä saisi maasta kokopäivätyön. No ei saanut. Masensi ja vitutti. Kesken jäänyt amk-tutkinto muistutti taas olemassaolollaan ja sekin harmitti jälleen. Yksikään mallitoimisto ei myöskään vastannut hakemuksiini tai edes pieraissut suuntaani. Myönnettäköön, että siinä kohtaa olo oli yhtä tärkeä kuin tohvelieläimellä. Olipa inhottavasti sanottu, mutta minkäs teet. Omapa on blogini. Elämä ei ilmeisesti toimikaan kaikilla samalla tavalla kuin Kardashianeilla.

Äidillä on kuitenkin tapana sanoa, että kaikella on tarkoituksensa. Pidän tästä sanonnasta, sillä hyvin usein se pitää paikkansa. Ei aikaakaan, kun koronavirus ilmoitti olemassaolostaan ja ensimmäinen ajatuksemme olikin huojentunut helpotus siitä, että emme muuttaneet pois Suomesta nyt vaan jäimme uuteen söpöön kaksioomme Espooseen. Muistutuksena kaikille, että tällä hetkellä virukseen kuolleita on Espanjassa yli 22000. Muuttamisen aika ei selkeästi ollut vielä. Ei tänä vuonna.

Mitä elämässäni nyt sitten oikein tapahtuu? Valitan kovasti jos olit varautunut postaukseen voipopcorneilla ja tacomausteella, sillä vastaus kuuluu: Ei yhtään mitään. En ole eläessäni katsonut näin paljon Netflixiä kuin viimeisen kuukauden aikana. En ole koskaan ollut yhtä innoissani hiusten pesemisestä tai seinien maalaamisesta. Tiedän kuitenkin, että tämä kaikki on väliaikaista ja haluan muistuttaa myös teitä siitä. Käytä luppoaika hyödyksi ja tee asioita mihin et ole aiemmin ehtinyt panostaa: sisusta kotisi uudelleen, aloita videoblogi, kokoa leikekirja, opettele uusi taito liittyen esim. johonkin soittimeen, käsitöihin, uuteen kieleen… you name it. Tai makaa sohvalla. Kaikki on sallittua, sillä maailma on rajaton. Ja täysin avoin sinua varten.

Rakkaudella, Nina

CHAPTER THIRTY-THREE

Luku 33: Sinustako seuraava Miss Helsinki?

Kevät tarkoittaa myös kovaa vauhtia lähestyvää Miss Helsinki hakua. Tuntuu oikeasti kuin kruunu olisi laskettu omaan päähäni ihan äskettäin, fiilistelen edelleen kruunausvideota päivittäin niin kuin olen rutiinin omaisesti tehnyt tässä nelisen kuukautta. Hullua! Ja hullua se olikin! Ajattelin koota blogipostaukseen omia rehellisiä ajatuksiani koko prosessista. Miten ujosta hymyään peittelevästä Espoolaistytöstä tuli Helsingin Casinon parrasvaloissa huomion keskipisteenä olosta nauttiva missi?

Oli maaliskuu 2018 ja istuin ystäväni Mailiksen kanssa Bar Cón tapasbaarissa viinilasin äärellä. Hän kilpaili itsekin aikoinaan kilpailussa, joten hän jos joku osasi auttaa ystävää hädässä. Muutaman viinilasin jälkeen paljastin epäluuloisena aikeeni ja ystävän tapaan hän rohkaisi: ”Totta kai haet!” Niin, helpompi sanottu kuin tehty. Olisinko tarpeeksi hyvä? Eihän minulla ollut juuri lainkaan esiintymiskokemusta! Kameran edessä olin viihtynyt kuitenkin enemmän ja vähemmän noin viisi vuotta tfcd-kuvausten kautta, tiesin että se on oma juttuni.

Kotiin päästyäni kävin valokuvia läpi. ”Ei luoja okei ei ainakaan tuota kuvaa sukujuhlista! Okei mites tämä, lomakuva Mauritiukselta, onkohan tämä ok? Pitääköhän kasvokuvassa näkyä hampaat, voi ei oikomishoito täytyy kyllä aloittaa pikimmiten!”, hikoilin läppärini äärellä varmasti tunti kausia. Myöhemmin ajateltuna olin oikeasti vähän turhankin neuroottinen ja aika hassu. Pakko sanoa, että oman itseni pahin kriitikko olen varmasti minä itse ja moni pystyy varmasti samaistumaan samaan. Nyt ymmärrän, miten turhaa kaikki vouhkaaminen oli. Lähetä itsestäsi hyvässä valossa napatut tuoreet kasvo- ja kokovartalokuvat. Jos jotain haluan sanoa uusille hakijoille, niin sen, että olet uniikki. Luota siihen. Se on suurin kantava voimasi.

Casting-kutsun saaminen tuntui super hyvältä, se oli ensimmäinen onnistumisen tunne itselleni. ”Tämä on hyvä idea”, toistelin itselleni. Muistan, kuinka valikoin vaatteita tilaisuuteen ikuisuuden ja tepastelinkin itsevarmana paikalle vaaleansinisessä kesämekossa. Heti ovella muistin kuitenkin, että casting käydään alusvaatteissa, mitkä odottelivatkin jo kilpailijoita määränpäässä. Ei muuta kuin vaatteet pois! Pitäydyn edelleen kannassani, olinpa hassu. Sähköpostissa neuvottiin miettimään muutaman minuutin mittainen esittely itsestä, mikä esitettäisiin kymmenpäiselle tuomaristolle. Luulin saaneeni ammattikorkeakoulun auditoriossa pidettävistä esitelmistä hyvän pohjan tämmöiselle, mutta herranjumala kuinka väärässä olinkaan. Jännitti kauheasti, halusin niin kovasti päästä jatkoon. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kaikki tuomarin penkillä istuvista ihmisistä tietävät miltä sinusta tuntuu ja haluavat sinun onnistuvan. Muistan edelleen Janna-Juulian lempeästi hymyilevät nyökyttelevät kasvot. Ihmisiä me kaikki kuitenkin vain olemme.

33 joukko.jpg

En olisi vielä tuolloin uskonut, miten unohtumaton ja voimaannuttava kokemus minulla oli edessäni. Sain kiertueelta järjettömän paljon esiintymiskokemusta, tietoa ja ennen kaikkea itsevarmuutta. Muistan Rosannan sanat ensimmäisissä kuvauksissa: ”Vaikka teidät meikkaisi 5-vuotias ja pukisi jätesäkkiin, niin teidän tulee rokata kameran edessä!” Tämä kannattaa muistaa, sillä joka sana on totta. Kuvauslookit eivät todennäköisesti tule olemaan sellaisia, miten itse olet tottunut laittamaan itsesi arkimeikin tiimellyksessä. Tässäkin piilee juju, sillä kisassa haetaan muuntautumiskykyistä persoonaa ja heittäytyjää. Jos loikkaat mukaan avoimin mielin, saat siitä takuu varmasti eniten irti. – Parhaassa tapauksessa se antaa sinulle valtavan määrän uusia verkostoja ja mahdollisuuden rakentaa vapaasti juuri semmoisen polun itsellesi, mistä olet aina haaveillut.

Kilpailun edetessä nälkä todellakin kasvoi syödessä niin sanotusti. Vilkuilin tutkivasti muita osallistujia ja pikkuhiljaa jännityksen laannuttua joukosta uskalsi ystävystyä samanhenkisiin tyttöihin. Parasta kilpailussa oli ehdottomasti ne muutamat tyypit, joista sain elinikäisen ystävän. Siitä olen hirmu kiitollinen ja onnellinen! Porukasta tuli tietyllä tapaa kuin toinen perhe, näimmehän toisiamme monta kertaa viikossa. Edustimme milloin missäkin, teimme kuvauksia, näytöksiä, treenasimme, istuimme koulutuksissa kynät sauhuten, opettelimme jatkuvasti uutta ja iminkin tietoa itseeni kuin rutikuiva pesusieni.

33 tough viking.jpg

Kuulostaa aika kiireiseltä, eikö? Sitä se olikin. Elin ihan omanlaisessa kuplassa sen kolmen kuukauden ajan, mitä kiertue kesti. Huh, olisinpa ollut yhtä motivoitunut esimerkiksi koulunkäynnin suhteen aikoinaan! Annoin kiertueelle kaikkeni. Tähän rulettiin piti jotenkin yrittää mahduttaa oma päivätyö, mikä oli ja on edelleen Change -alusvaatekaupan myyjä. Anelin kirjaimellisesti armoa, kun pyysin työkavereilta vuorojen vaihteluita ja ymmärrystä, joulukuussa voiton jälkeen juoksin välittömästi myymälään kakku ja suklaarasia kainalossa! Työporukalleni annan maailman suurimman lentosuukon, he osaltaan mahdollistivat myös unelmani saavuttamisen. Kannattaa hakemusta kirjoittaessa miettiä mielessään, että antaako oma tämänhetkinen työtilanne joustoa parin kuukauden ajan. Sivusta katsoneena se oli monelle tytölle se suurin stressin aihe.

Jos haluat kokea jotain ”once in a lifetime” tyyppistä, niin suosittelen kilpailuun osallistumista lämpimästi. Vaikka kiertue oli valehtelematta rankka, niin muistelen sitä lämmöllä. – Jopa niitä sekunteja, kun luulin tuupertuvani cooper-testin viimeisillä sekunneilla… Puhumattakaan Tough Viking -kilpailusta. Olen ollut aina sitä mieltä, että jos jotakin kovasti haluaa niin sen eteen tekee valtavasti töitä. Itse annoin fyysisen, henkisen ja taloudellisen panostukseni tälle projektille ja palkinto kimmelsi päässäni finaalipäivänä. Toivon, että muutkin uskaltaisivat heittäytyä unelmiensa vietäviksi ja kokeilla uusia juttuja. – Sieltä kotoa kun ei valitettavasti kukaan ole tullut ketään yleensä hakemaan. Olet mahtava omana itsenäsi. Ja kyllä, sinä uskallat ja voit!

Rakkaudella, Nina

33 jokerit.jpg